Kirjoitus on julkaistu aiemmin Satakunnan Kansassa 25.10.2020.
Vaikka kulttuurin merkitys yhteiskunnalle tiedostetaan, tämä arvostus ei valu sen tekijöihin asti.
Suomalaiset kuuntelevat tarinoita, nauttivat taiteesta, kiertelevät tapahtumissa ja virkistyvät elokuvista, mutta pilkkaavat taiteilijoita ja tieteilijöitä, ja väheksyvät heidän epätoivoaan.
Päättäjät lukevat nyökytellen filosofisia pohdintoja ja tiukkoja tutkimustuloksia kulttuurin arvosta, mutta eivät ratkaise kulttuurityöläisten toimeentulon ongelmaa.
Kulttuurityöntekijöillä on vaikeaa. Ja heillä on ollut vaikeaa jo kauan ennen koronaa.
Arki on epävarmaa ja pirstaleista. Uhraukset, ahkeruus, dynaaminen yritteliäisyys tai edes menestys eivät takaa ruokaa, suojaa tai unta. Tiedäthän, niitä perustarpeita.
Moni taiteilija ja tieteilijä ei pääse luomaan, koska suuri osa ajasta kuluu toimintaedellytysten järjestämiseen. Rahoituksen hakemiseen kuluu päiväkausia, jopa kuukausia. Torjunnat ovat jatkuvia. Keskimäärin vain joka kymmenes hakemus hyväksytään. Tämä epävarma prosessi on myös kestettävä usein. Joillain aloilla hakemuksia kirjoitetaan vuodessa kymmenittäin.
Kuvittele, miltä tuntuu, kun oma visio, ura ja elanto, sekä mahdollisesti myös muiden ihmisten tulevaisuus, on tällaisen korren varassa. Pelko, aikarajat ja työmäärä ahdistavat ja stressaavat.
Viime vuonna pidin kirjaa työtunneistani, koska halusin tietää, mihin ihmeeseen aikani katoaa. Huomasin, että vuoden aikana käytin rahoitushakuihin kolmen kuukauden työskentelyä vastaavan määrän lisätunteja. Ei ihme, että työ vei vapaa-ajan ja voimat!
Kulttuurityöläinen kokoaa elantonsa monista eri puhteista ja lähteistä, sivutöistä ja itsensä myymisestä. Hän työskentelee illat, viikonloput ja lomat. Luovan työn on nimittäin myös edistyttävä. Ura jatkuu vain, kun hän herkeämättä julkaisee, esiintyy, näkyy ja vaikuttaa.
Valtaosa kulttuurista tehdään ilmaiseksi tai hyvin pienillä tuloilla. Usein taiteilija ja tieteilijä jopa maksaa siitä, että hän saa työskennellä.
Voisiko tämä tapahtua toisella alalla? Yhteiskunta kouluttaisi kovalla työllä lääkärin, jota ei sitten päästä lääkitsemään. Harri tekisi majakanvartijan hommia päivisin, jotta saisi kustannettua vastaanottonsa öisin.
Kulttuurityöntekijä on yksin.
Kiihtyvä raaka kilpailu tappaa yhteisöllisyyden. Kilpailukulttuurin yhdistyminen intohimoon ja epätoivoon kasaa vallan harvoille. Kulttuurialojen pienet piirit, neromyytteihin kietoutuneet ja usein kyynärpäillä ansaitut valta-asemat sekä yleinen katkeruus altistavat sairaalle ja simputtavalle toimintakulttuurille ja hyväksikäytölle.
Apurahoja tarvitaan, sillä vaikka kulttuurituotteelle on kysyntää, se harvoin istuu massatuotantoon ja marketteihin. Valtaosa korkeasti koulutetuista kulttuurityöläisistä ei tiennyt opiskellessaan, ettei kukaan maksaisi heidän työstään.
Vaikka kaikki alalla toimivat tietävät apurahan saamisen valtavat vaatimukset ja arvon, he häpeävät ympäristön siihen lyömää stigmaa. He uupuvat, masentuvat, lannistuvat ja lamaantuvat. Luovuus kituu. Naapurit ovat kateellisia, kollegat kyräilevät ja pinna kiristelee.
Yhteiskunnan resurssit huuhtoutuvat santaan. Tarkoin hiottu taito ja tieto, koulutukseen panostettu aika, energia ja raha, ihmisen elämä, kaikki haalistuvat ja hukkuvat. Tämä on järjetöntä ja julmaa.
Nyt tiedät kaiken tämän.
Mieti. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon näillä olennoilla on vielä intoa, toivoa ja luovaa voimaa? Eikö tunnukin käsittämättömältä, miten paljon meillä syntyy mestariteoksia ja uraa uurtavia tieteellisiä ja taiteellisia avauksia? Suomi on kärkimaita melkein joka alalla.
